IM Copenhagen - what a day!

Mirka, you are an Ironman!! Nuo makeat sanat sain kuulla ensimmäisen kerran ylittäessäni IM Köpiksen maaliviivan aikaan 10.20h. En vieläkään voi uskoa tuota aikaa todeksi. Olin arvioinut hyvänä päivänä pystyväni 11h alitukseen, mutta ensimmäiselle täydelle matkalle lähdin täysin paineettomana taistelemaan maaliin pääsystä. Tein suoritusta tiukasti valkun ohjeiden mukaan sykkeitä seuraillen ja maaliin tulin jopa yllättävän hyvävoimaisena. Toki viimeinen 10km maratonilla on tuskaa, mutta niin se on aina, juoksipa sitten sileää maratonia tai Ironmanin juoksuosuutta. Ironman kokemuksena oli juuri niin mahtava kuin olin ajatellut sen olevan. Vatsa- ja varusteongelmista huolimatta sain ajatukset pidettyä positiivisena ja välillä pyöräosuudella hymy oli niin korvissa, että nauratti itseänikin. Maalisuoralla sain Erkalta käteen Suomen lipun ja raivoisan tuuletuksen jälkeen päivän tunteet purkautuivat valtoimenaan kyyneleinä. Tuuletin omaa onnistumista, itsensä ylittämistä ja koko tätä matkaa, mikä on vaadittu siihen hetkeen pääsemiseen. Pari vuotta on taisteltu loukkaantumisten ja sairastelujen kanssa ja sitten kauden pääkisassa ylitin itseni - ja kunnolla! Köpiksessä oli mukana kisaamassa oma veljeni ja kuinka hienoa olikaan hänen kanssaan heittää ylävitosia juoksuosuudella. Matkan varrella oli kannustamassa perheeni ja liuta parhaita ystäviäni. Heidän kannustukset ja tsempit loivat kisasta todella erityisen ja iso KIITOS kaikille matkan varrella tsempanneille!

Valmistautuminen

Lensimme Köpikseen perjantai aamuna. Päivä hujahti kisarekisteröinnin, infon ja expoilun merkeissä. Viimeisen pastamätön jälkeen hölkkäsimme noutamaan pyörät yhden tanskalaisen ystävän kotoa, jossa ne olivat olleet säilössä veljeni perheen Tanskan loman ajan. Reilun 5km lenkki juuri täyteen ahdetulla pastamahalla ei ollut mielyttävin kokemus, mutta lenkin aikana jalat tuntuivat aika mukavan rennoilta. Pe-la yön nukuin todella huonosti. Kisan läheisyys alkoi todella jo jännittää ja itsellä jännitys heijastuu aina nukkumiseen. Lauantai aamuna olinkin aika rauniona. Kaadoin aamupalapöydässä koko kahvikannun sisällön pöydän päälle ja muutenkin olo oli todella flegmaattinen. Pyörän checkkauksen jälkeen pääsin hotellilla hetkeksi lepäämään täysin itsekseni ja lyhyen self-talkin jälkeen sain hermoni kuriin. Loppuillan olinkin jo rauhallinen ja hyvillä fiiliksillä. "Unten maille" menin 9 aikaan, mutta todellisuudessa unen päästä sain kiinni puolen yön aikaan. Minun mittapuulla siis oikeen hyvät unet, kun herätys soi 4.30.

Sisko ja sen veli as known as Crazy Tepposet

Heltrin naiset!

Kisapäivä

Aamusta paahtoleipää leikkeleellä, corn flakesit ja kahvit naamariin. Broidilla oli foam roll mukana, joten aamusta sai heti mukavasti verenkierron liikkeelle. Metrolla Amanger Strandille, jossa oli helppo heittäytyä mukaan rannalle vaeltavien triathlonistien seuraan. Aamu oli upea! Aurinko nousi mereltä ja sää oli täysin kirkas, eikä vielä tuullut nimeksikään. Asteita ei ollut kuin max.12c, mutta veden lämpötilan piti olla lähempänä 18 c astetta. 

Amagerstrand - auringonnousu

Kaksi Ironman virginiä paniikissa!

Treeni- ja tsemppikaveri Hanna - matkalla Amagerstrandille

Kävin nopeasti verraamassa meren puolella ja totesin kropan olotilan hyväksi. Asettauduin uinnin lähdössä seurakaverin Kristan ja Essin taakse - molemmat todella kovia uimareita. Lähtöpamaus kaikilla age-group naisilla oli 7.15. Veteen juostiin ja pikkupainin jälkeen löysin hyvän rytmin. Ei tullut lähtöpaniikkia, sähellystä, vaan yllättävä rauha omaan tekemiseen. Hyvää peesiä en löytänyt missään vaiheessa, naiset tuntuivat seikkailevan ympäriinsä. Niinpä päätin lähteä uimaan vaan omaa linjaa ja vetoa ja tuo ratkaisu sopi ainakin itselle. Pystyin suunnistamaan itse ja ohittelemaan järkevästi hitaimpia edellä lähteneitä miesuimareita. Siltojen alle porukkaa pakkaantui ja varsinkin viimeinen poijukäännös oli jo aika taistelua, kun reitillä alkoi olla porukkaa kolmesta eri lähtöryhmästä. Uimapaikka oli todella hieno. Vesi oli kirkasta ja se auttoi minua pitämään tekniikan kasassa. Tasaseen tahtiin silloille ripustetut matkakyltit tulivat vastaan ja yllättäen olimme jo 3,1km sillan allan. Tuossa vaiheessa uinti alkoi jo vähän puuduttaa, mutta pidin vain tasasta tahtia yllä, enkä yrittänytkään lähteä vetämään mitään loppukiriä. Rannassa oma kello näytti 1.04! Wau! Ehdottomasti paras kisauintini. Vaihtoon meni aika paljon aikaa, kun kylmän sään vuoksi päälle piti laittaa sukkaa, irtohihaa jne. 

Alusta lähtien pyörä tuntui hyvälle. Sykkeet eivät heitelleet ja jalat tuntuivat vahvoilta. Tätä onnea kesti ekat 5km, joilloin alkoi omat varustesähläykseni. Vaihdossa kypärän kiritysnauha oli jäänyt jotenkin ponnarin kanssa solmuun ja painoi takaraivolla. Aloin siinä vauhdissa repiä ponnaria alemmas ja hups, Kaskin kypärän tarrakiristyssysteemi irtosi toiselta puolelta kokonaan. Kypärä oli siis todella löysästi päässä ja jokaisessa töyssyssä tippui silmille. Minor setback, ajattelin ja painoin hymyillen eteenpäin. Pyörän alkupätkä mennään Köpiksen keskustan katuja, joka tarkoitti aika paljon mukulakiveä ja pomputusta. Yksi isompi töyssy ja satulan alla olleen varustepussin kiinnitys petti. Se jäi roikkumaan satulatolpasta ja hinkkasi takarengasta. Siinä sitten vauhdissa irrotin koko paketin otin sen käsiini. Mietin kuumeisesti mitä tehdä. Heittää tarvikkeet pois, pysähtyä ja jäädä säätämään hankalaa kiinnityssysteemiä vai kantaa pussia kädessäni. Päädyin viimeiseen vaihtoehtoon. Pussissa oli kaikki tarvikkeet, joten se painoi ja hankaloitti huomattavasti vaihteitten vaihtoa, juomista ja syömistä. 50km kohdalla ohitin seurakaverin Kristan ja kerroin tilanteesta. Hänen ohjeensa oli myös kantaa varusteet mukana, sillä kisahan olisi ohi, jos rengasrikko tms. olisi käynyt. Tämän jälkeen vihdoin sain ajatukset irti tuosta hiton pussista ja aloin keskittyä itse kisaan. 

180km edessä

Reitti ajettiin kahtena lenkkinä ja matkalle osui nopeita tasamaapätkiä ja myös hitaampaa kumpuilevaa maalaistieä. Ekalla kiekalla tuuli ei vielä haitannut muuten kuin suoraan vastatuuleen ajaessa, mutta toisella kiekalla tuuli todella alkoi tuntua. Puuskissa pyörä meinasi lähteä alta ja vastatuuleen ajaessa nopeus tippui selkeästi alle 30km/h. Keskimäärin tuuli oli kisapäivänä ollut n. 6-8 m/s, puuskissa enemmän. Pari pientä kuuroa tuli myös pyörän aikana niskaan, mutta eipä se mitään ahaitannut. En lähtenyt ajamaan tiettyä aikaa, vaan täysin sykkeiden ja jaksamisen mukaan. Sykkeet olivat ekalla kiekalla tasaisesti 150 hujakoilla, mutta tokalla kiekalla sai todella tehdä töitä, että sai sykkeet pysymään tarpeeksi ylhäällä. Päätin myös, että en väkisin missään vaiheessa runttaa ylämäkeen, vaan mielummin rullaillen rauhassa ylämäet, vaikka sykkeet olivat matalalla. Keli oli viileä ja siihen nähden taisin alkaa juomaan liian innokkaasti. Vessahätä iski jo 20km kohdalla, mutta siirsin vessassakäyntiä koko ajan. Jälkeäpäin mietittynä se oli ehkä virhe, koska voi olla että tuo äärimmäinen pidättäminen oli osasyynä vatsapistoksiin myöhemmin. Pidin pakollisen tauan 150km Geelbakkenin juottopisteen kohdalla. Tätä ennen jo vatsan vasemmalla puolella oli alkanut tuntua pieni pistos, joka ei sitten lähtenyt, vaikka pidin pakollisen pitstopin. Tässä kohtaa karkuun pääsi myös meidän sarjan voittaja, jonka kanssa oltiin taivallettu reitti yhdessä lähes alusta loppuun.  Kaikista pienistä vastoinkäymisistä huolimatta ajoi tuntui hyvältä ja varsinkin tasaisella painava pyöräni on parhaimmillaan. Vaihtoon tullessa olin hyvävoimainen ja olisin voinut vaikka jatkaa ajamista. Aika varman päälle otin pyöräosuuden, sillä tuleva maraton kauhistutti sen verran. Aikaa pyörään meni 5.23h.

Kypärä silmillä ja varustekassi kädessä T2:seen.

Juoksun alku tuntui jopa liian hyvälle. Näköjään kun ei vedä itseään hapoille missään vaiheessa, ei jaloissa ole sen suurempaa ongelmaa adaptoitua lajin vaihdokseen. Ekat kilsat nakutin jopa alle 5min/km vauhtia, kunnes tajusin höllätä vauhtia. Ainoa asia, joka alkoi vaivata oli vatsa. T2 syömäni geeli alkoi todella kouria vatsaa ja aaltomaiset kouristukset meinasivat pistää mut kävelemään. Pidin tauon geeleistä ja siirryin nestetankkaukseen. Tämä sai vatsan rauhottumaan ja ekan 10km jälkeen aloin taas syödä geelejä 30min välein. Sykkeet pysyivät itselle käsittämättömän alhaalla. Juoksun keskisyke oli 151. Vauhtia en pystynyt enää nostamaan, vaikka sykkeet olisivat antaneet myöden. Kroppa ja jalat alkoivat painaa, joten keskityin vaan pitämään vauhtia 5.15min/km tuntumassa. Kisafiilis juoksuosuudella oli mahtava! Katsojia koko reitin varrella ja kannustus pauhasi korvissa. Pari rankkasadekuuroa tuli niskaan, mutta sekään ei haitannut. Kroppa pelitti vatsaa lukuunottamatta hyvin, joten loppu ei ollut enää kun päästä ja taistelutahdosta kiinni. Meno oli suht lennokasta n.25km asti. Sen jälkeen keskityin aina tiettyihin maamerkkeihin asti pääsemiseen. Omat vanhemmat, Erkka, Sanna ja lapset olivat yksi kohokohta. Toinen kohokohta oli mun ihanat tyttökaverit, jotka lauloivat Kaija Koota täysillä sekä Tanskan ystävät Brian ja Kirsten. Kolmas kohokohta oli kierrosnauhan saaminen. Kolmannen pampulan kuin san käteen tiesin selviäväni. Vauhdista viis, mutta tiesin pääseväni maaliin. Omasta sijoituksesta minulla ei ollut mitään tietoa, kun vasta vikalle kiekalle lähtiessä, kun Erkka huusi, että Kona paikka olisi saavutettavissa, jos vaan juoksen samaa vauhtia. Vaikka Kona paikka ei ollut tavoitteena kisaan lähtiessä, kilpailuhenkisenä ihmisenä sain tiedosta lisää virtaa. Vauhti alkoi väkisin hyytyä, mutta mitään totaaliromahdusta ei tullut. 

Vika kierros oli tahtojen taistoa. Mikään neste tai energia ei meinannut enää upota, vaan tuli vaahtomaisena oksennuksena ylös (tiedän, urheilu ei ole kaunista). Etureidet alkoivat todella painaa vikoilla kilsoilla, mutta loppu meni euforisissa tunnelmissa. Loppusuora, läpyt kaikille tutuille ja tuntemattomille ja MAALI!! Täysin tunnemysrky ja kyyneleet. Olin tehnyt elämäni suorituksen. Pian maalialueelle saapui omat kannustusjoukot ja mahtikisan tehnyt oma veli. Ja taas vuodatettiin kyyneleitä. Tätä urheilu on parhaimmillaan - itsensä ylittämistä ja tunteiden vuoristorataa. 

Kyllä ekalla kierroksella naurattaa!

Illalla spekuloitiin pitkään Havaiji-paikkaa. Riskiähän se on lähteä 7vkoa ekan Ironmanin jälkeen heti toiseen todella vaativaan kisaan tietämättä yhtään miten palaudun henkisesti tai fyysisesti. Rahallisesti matka on myös todella kallis ja juuri opiskelijaksi palanneelle mahdoton yhdistelmä. Sukulaisten ja mahdollisten yhteistyökuvioiden kautta arvioimme saavamme budjetin jotenkin kasaan, joten jo illalla päätös oli tehty. Tämä tilaisuus tulee ehkä vain kerran elämässä. Ikinä ei voi tietää miten terveys kestää tai osuuko kohdalle toista nappisuoritusta. Urheilussa asiat on pienestä kiinni ja tällä kertaa kaikki loksahti kohdalleen. Ironmanin palauttelu aloitetaan siis tiukalla matkasuunnittelulla, sillä lähdemme Erkan kanssa Havaijille viettämään hänen 30-vuotissynttäreitä, jotka ovat samana päivänä kuin Ironmanin maailmanmestaruuskisat!!!

Veljen halaus

Finish line party

25-29 men & women

Aloha!

Kannustusjoukot

Valtavat kiitokset Erkalle, joka on jaksanut kuunnella mun triathlon hömpötystä niin hyvässä kuin pahassa. Iso kiitos ja kunnioitus omille vanhemmilleni, jotka ovat tukeneet tämän wannabe-aikuisurheilijan matkaa alusta lähtien. Te olette parhaat sponsorit! Tähän kuntoon ei olisi päästy ilman valkku Merjaa, joka loi uskoa, vaikka sairasteluja on tällä kaudella riittänyt. Kiitos teille kaikille! Nyt nautitaan ja levätään sekä pikku hiljaa aletaan fiilistelemään tulevaa Havaijin kisaa.