Final Countdown

Varustekassit on pakattu ja geelit aseteltu pyörään. Yksi päivä enää jokaisen triathlonistin unelmakisaan - Konan Ironmaniin. Kisaviikko on hurahtanut ohi hetkessä ja olen ollut paljon rennompi kuin ennen Köpiksen kisaa. Harjoitus tekee mestarin. Onhan kyseessä jo toinen Ironmanini..;) Luulen, että tietty rentous on tullut siitä, että lähden kisaan paineettomana nauttimaan joka hetkestä. Toki aina kun kisaan, teen sitä tosissani, mutta täällä haluan myös imeä mukaani jokaisen muiston kisan varrelta. Helppoa kisaa en missään nimessä odota, sillä luvassa on 9m/s tuulta ja 30 asteen lämpöä sekä tajuton ilmankosteus. 

Lentoon lähdössä

Lähden toteuttamaan valmentajani, Merjan ravintosuunnitelmaa:pyörällä 1l urheilujuomaa tunnissa sekä 1 geeli. Geeliä lisää tarpeen mukaan. Juoksussa muki urheilujuomaa jokaiselta asemalta ja yksi geeli/h. Tämän lisäksi vettä tarpeen mukaan ja yksi suolatabletti per tunti. Tällä sapluunalla lähdetään ja toivotaan, että hyvävoimaisena päästään mahdollisimman pitkälle. Köpiksessä maha kenkkuili ehkä patukoiden vuoksi, joten yritän kisata pelkillä geeleillä tällä kertaa. 

Chilling

Vauhtia on mahdoton ennustaa, koska kaikki riippuu päivän olosuhteista. Uinti tulee olemaan hidas, joten siinä en lähde riuhtomaan. Sopivaa, energioita säästävää matkavauhtia. Katsotaan mihin aikaan sillä päästään. Pyöräosuudelle lähden rauhassa sykkeitä seuraillen. Mikäli tuulet ovat kohdillaan Queen K Hwy:tä päästellään menemään kovaakin, mutta vastatuuleen en runttaa, vaan pyörittelen sykkeiden mukaan. Sykkeet olisi tarkoitus pitää siinä aerobisen kynnyksen alapuolella 153-158 tuntumassa. 

Queen K Hwy

Juoksu pelottaa eniten. Pari puolen tunnin lenkkiä olen tehnyt ja kuumuus on kyllä tajutonta. Juoksussa tavoitteena nesteyttää ja viilentää kroppaa jokaisella juottopisteellä parhaani mukaan. Köpiksessä juoksin koko matkan, mutta luulen, että nyt strategiana on kävellä juottopisteillä ja keskittyä nesteytykseen ja viilennykseen. Vauhdit toivottavasti olisi Köpiksen luokkaa, mutta jos pääsen maralla 4h pintaan, olen jo todella tyytyväinen. Sykkeet voivat maralla heitellä pahasti kuumudesta johtuen, joten varsinkin loppupuolella luotan omaan fiilikseen enemmän kuin kelloon. Alkuun toki tarkkana, ettei lähde liian lujaa. Tavoitevauhti luultavasti asettuu sinne 5.30 min/km alueelle.

Graaterin vierellä

Fiilis on odottava ja innostunut. Pelkästään tänne pääsy on ollut mahtava matka. Kaikki, jotka tosissaan treenaa triathlonia tietävät minkälaisia treenitunteja ja uhrauksia homma vaatii. Huomenna lunastetaan niiden niiden lukuisten tuntien ja hikipisaroiden antia. Voi olla, että täällä ollaan vain kerran. Vaikka kropan jokaiseen soluun sattuu, en ole tullut tänne asti keskeyttämään. Maaliin koitetaan tulla vaikka ryömien. Tiedän, että ystävät ja perhe seuraa yötämyöten menoani ja olette matkan varrella ajatuksissani. Mieheni 30-vuotis synttärit ovat myös huomenna ja olen luvannut laulaa hänelle Paljon Onnea laulun, kun juoksen ohitse. :) Sen verran ainakin pitää olla energiaa jäljellä.

Waipio Valley

Volcano National Park

Ho'omau

Ho'omau on Havaijin maailmanmestaruuskisojen virallinen teema. Ho'omau kuvastaa Havaijilaisille määrätietoisuutta, periksiantamattomuutta ja päättäväisyyttä. Noita ominaisuuksia tullaan todella testamaan lauantaina, kun startti pamahtaa klo 7.00 aamulla. Kävin eilen tekemässä viimeisen kisaan valmistavan kunnon treenin: uinti 30min, pyörä 45min ja juoksu 30min. Vaikka juoksin "vain 30min", tuo kuumuus on kyllä jotain järkyttävää. Tuntui, että olisin voinut vetäistä pari litraa huiviin heti juoksun päälle. Onneksi juoksureitillä huolto on n. 1mailin välein. Kuumuus huomioimatta treeni tuntui hyvälle. Kropassa ei ole kummempia kolotuksia ja ainakin lyhyemmissä vedoissa poweria alkaa löytyä. Pieni toivonkipinä on alkanut heräillä, että olisin hyvin palautunut Köpiksestä ja ainakin sama kunto olisi saavutettu. Todellisuus toki testataan lauantaina, mutta kisaan on ainakin kiva lähteä hyvällä fiiliksellä.

Kuvasaldoa päivän riennoista. Ehdotonta antia oli aamun uintisession aikana tämä yksi periksiantamaton mamma, joka satojen triathleettien keskellä oli päättänyt lähteä krokotiilinsa kanssa uimaan. :)

mamma ja sen kroko

Kona alkaa todenteolla täyttyä triathlonmaailman kermasta. Eilen tuli bongattua, uskokaa tai älkää, burgeripaikassa Leanda Cave. Kyllä, huipputriathleetitkin syövät jotain. :) Pyörälenkillä tuli vastaan Caroline Steffan ja Miranda Carfrae. Illalla bongasin vielä uintipaikalla Daniela Ryffin. Naiset olen tunnistanutkin, kun heitä tulee aktiivisesti seurattua. Aika moni pro näytti tekevän eilen peesitreeniä skootterin perässä. Erkka ei tähän leikkiin suostunut, vaikka kovin yritin ehdotella..;)

Laavakentillä

Queen Hwy

Juoksua laavassa

Eilen aukesi myös kisaajien check-in. Päätin hoitaa sen heti alta pois, kun kerta kylillä oltiin. Jenkkityyliin allekirjoitin satakunta waiveria eli vastuunvapautuslomaketta, jossa takaan ymmärtäväni riskit ja en voi siten pitää Ironman organisaatiota vastuullisena juuri mistään. Rekisteröinnin jälkeen oli pakko vielä käydä hakemassa pakollinen Ironman Kona paita, josta löytyy oma nimi. 

Ironman krääsää

Illalla urheilijat ja perheenjäsenet kokoontuivat Ali Drivelle Nations Parade-kulkueeseen, jossa Marian kanssa kannoimme Suomen lippua ja kylttiä. Ei nyt ehkä olympialaisiin verrattava kokemus, mutta hienohan tuo oli omaa kansallisuuttaan edustaa. Meitä on Suomesta kymmenen urheilijan terävä iskujoukko. Osan kanssa jatkoimme vielä illallisen ja spekuloinnin merkeissä. Toivotan vielä tätä kautta kaikille onnistunutta ja mahtavaa kisaa! 

Aloha!!

Lämpimät terveiset Havaijilta, Kailua-Konalta!! Matka oli pirullisen pitkä ja välillä tuskainenkin, mutta ilman ongelmia päästiin pelipaikoille lauaintaina. Majapaikkamme on sympaattinen Mango Sunset B&B, joka majapaikan pyörittämisen lisäksi on aktiivinen kahvifarmi. Omistajat Hans ja Marsha ovat saksalaissyntyisiä ja monen mutkan kautta päätyneet kahvifarmareiksi Havaijille. Mahtavaa! Ensimmäinen ilta meni pyörää kasatessa ja paikkaan totutellessa. Kävin illalla auringonlaskun aikaa vähän hölköttölemässä ja availemassa pitkän matkustamisen kangistamia jalkoja. Vaikka aurinko oli jo laskenut, kuumuus ja kosteus on jotain käsittämätöntä. Hiki virtaa, vaikka seisoisi paikallaan. Illasta tuli väsy nopeaan ja nukkumaan kävimme varmaan jo kahdeksan aikaa illalla. Tästä huolimatta pystyimme aamulla vetämään sikeitä auringonnousuun asti. :) Tuntuisi, että pahimmalta jetlagiltä vältyttiin tällä kertaa.

@Kailua-Kona Pier

Kailua-Kona

Sunnuntaina olimme sopineet toisen Konalla kisaavan suomalaisnaisen, Koivulan Venlan kanssa pyörätreffit. Ajatuksena oli polkea pyöräreitin pisin nousu, joka sijoittuu suunnilleen reitin puolenvälin paikkeille, juuri ennen Hawin kylän kääntöpaikkaa. Poljimme pk-vauhtia n. 70km lenkin sisältäen tuon nousun. Lenkki meni todella nopsaa hyvässä seurassa ja Hawiin päästyämme odotimme edelleen tuota kovaa nousua, vaikka olimme sen jo "huomaamatta" kivunneet. Olin odottanut jotain paljon pahempaa. Kyllähän se nousu pitkä on, mutta koko matkan ajan suhteellisen loivaa. Toisaalta meille sattui tuulien suhteen todella helppo päivä ja voin vaan kuvitella miltä mäki tuntuu suoraan vastatuuleen poljettaessa. Takaisinpäin tullessa kello alkoi lähennellä jo kahta iltapäivällä ja kuumuus alkoi todella tuntua. Vaikka menimme alamäkivoittoista pätkää, tuntui että pää kiehuu kypärän alla. Tuo kuumuus itseä huolestuttaa eniten. Pyörä kulki mukavasti ja olen luottavainen, että pyöräosuus selvitetään kunnialla, jos vain tuo kuumuus ei ala täysin keittää yli. Se jää nähtäväksi. Reitillä näkyi jo todella paljon kisaajia. Järjetön varustekateus ja itsensä vertaaminen muihin on ollut käynnissä, mutta onneksi saimme Venlan kanssa tsempattua toisiamme ja nyt onkin olennaista keskittyä täysin vaan omaan tekemiseen. Itsensä loputon vertaaminen muihin ja tässä tapauksessa maailman parhaimpiin triathlonisteihin ei johda mihinkään, vaan pikimmiten vaan tuo huonoa fiilistä. Hitto, oma paikka on ansaittua kovalla duunilla ja täällä kisataan ennen kaikkea itseä vastaan. Pelkäästään täällä oleminen ja tämän kaiken kokeminen on niin mahtavaa ja yritän nauttia joka hetkestä.

@Hawi

"Ei tunnu missään - nauru"

Kisareitillä

Tänään aamulla treffasimme taas Venlan kanssa ja kävimme testaamassa uinnin kisareittiä. Kona Pier laiturilla oli jo täysi kuhina päällä kahdeksan aikaa aamulla. Ruskettuneita (ja täysin rasvattomia) triathleetteja joka suunnalla ja kaikilla aikomus testata kisareittiä. Kisan läheisyys alkaa todella olla käsin kosketeltavissa.Uimme 2,8km sisältäen vetoja eri kovuuksilla. Uinti tuntui ihan rennolta, mutta hitaalta virtauksien ja maininkien keskellä. Poijut ovat yllättävän pieniä ja suunnistaminen aaltojen pohjalta on mahdotonta. Täytyy kisassa todella toivoa ja luottaa siihen, että joku edelläoleva menee oikeaan suuntaan. Varsinkin takaisinpäin tullessä virtauksen heittivät pahasti vasemmalla ja muutenkin tuntui, ettei juuri liikkunut eteenpäin. Virtauksia tai ei, onhan tuo uintipaikka ihan maaginen! Vesi kristallinkirkasta ja alla uiskentelee trooppisia kaloja. Välillä havahduin siihen, että keskityin enemmän allanäkyvään maisemaan kuin omaan uintiin. Kisassa ei varmaan ehdi kaloja paljon katella..

Uinnin rantautuminen

Semikirkasta

Peesissä

Iltapäivällä käytiin Erkan kanssa vielä Kealakekua Bay:llä snorklaamassa ja uimassa. Mentiin juuri korkean vuoroveden aikaan, joten jouduimme tekemään aikamoisen kiipeilysuorituksen, jotta viimein pääsimme riutoille. Matkalla sain kymmenkunta sydärikiljasukohtausta, kun kävelin päin jättiläishämähäkkejä. Yksi hämähäkki onnistui tarttumaan hiuksiini ja jossain välissä lähti käppäilemään otsalleni. Ilmeisesti ei ollut vaarallisia, kun eivät pistäneet.

Huomenna olisi tarkoitus tehdä kisaan valmistava yhdistelmäharjoitus ja illalla treffataan muiden suomalaisten kanssa illallisen merkeissä. Kisaviikko on todenteolla käynnissä. Mahtavaa!

Akkujen lataamista

Viimeiset pari viikkoa on menty treenirintamalla kovaa ja tunnit alkavat jo todella tuntua. Köpiksen jälkeen treenimääriä nostettiin pikkuhiljaa ja nyt on meneillään kahden kovan viikon viimeinen rypistys. En voi valehdella ja väittää, että kaikki sujuu kuin tanssi ja ironman-treeni olisi aina kivaa. Kyllä motivaatiota on todella saanut kaivaa syvimmistä syövereistä, kun herätyskello on soinut pimeään, räntäsateen täyttämään syysamuun ja ohjelmassa on lukenut 2,5h juoksua. Kesällä treenikavereita riittää ja pitkät lenkit pystyy lähes aina tekemään porukassa. Nyt on painettu lenkkejä yksin, joka on vaatinut aivan erilaista asenneoitumista hommaan. Väitän, että vaikka osa treeneistä on ollut raskaita, on tämä ollut parasta mahdollista valmistautumista Konalle. Osaan vain kuvitella, että henkistä kanttia kysytään tuossa kilpailussa ihan eri tyyliin kuin muualla. Köpiksessä tuskaiset hetket sai usein kanavoitua katsojiin ja ympärillä olevaan hälinään sekä hurlumheihin. Konalla pyörä- ja maratonosuudet kulkevat suoraa maantietä laavakentillä, ilman katsojan katsojaa lukuisten kilometrien ajan. Treenien jälkeen on kuitenkin ollut voittajafiilis ja hommaa on jaksanut painaa Havaijin kuva silmissä. Olen pysynyt terveenä ja pk-treenit kulkevat mukavasti. Tehot ovat olleet ainakin vielä kadoksissa. Toivottavasti seuraavien viikkojen kevennys ja lyhyet intenstiteettitreenit tehoavat ja voimaa löytyy kisapäivänä.

Aurinkoenergiaa

Lähdemme reissun päälle ensi perjantaina ja reittimme kulkee Oslon ja San Franciscon kautta Big Islandille. Matka-aika kevyt 40h ja aikaeroa 13h. Voi olla, että kroppa menee aika sekaisin reissaamisesta, mutta onneksi jää viikko aikaa totuttautua paikalliseen aikaan sekä ilmastoon. Tällä hetkellä eniten jännittää juuri tuo ilmasto: kosteus ja kuumuus. Olen parhaimmillani viileässä kelissä, kuten Köpiksessä nähtiin. Nesteytys- ja ravitsemussuunnitelmaa täytyy noudattaa pilkulleen, jos noissa lämpötiloissa aikoo onnistuneesti kisata.

Kisajännitys alkaa pikkuhiljaa nousta, mutta toisaalta olen yllättävän rauhallinen. Tiedän, että selviän hommasta vaikka väkisin kävellen. Mitään menestymispaineita tai aikatavoitteita en ole itselle luonut. Yksi haaveistani on toetutumassa ja aion nauttia reissusta täysin rinnoin. Tavoitteena on saada sama hymynvirnistys naamalle kuin Köpiksessä. Tähän olen pari viimeistä vuotta tähdännyt ja nyt hetki on käsillä. En halua pilata hommaa turhilla paineilla tai tavotteilla.

Loppukevennyksenä tähän paatokseen tunnelmia tämänpäiväiseltä metsäretkeltä Erkan kanssa. Metsässä mieli lepää ja akut lataantuu. Matkaan tarttui myös syksyn ensimmäiset suppikset ja lampäänkääpä. Nam!

Uusi arki

Opiskelut alkoivat Jyväskylässä aika rytinällä. Heti ensimmäisellä viikolla "luulot pois" - alkutentti, joka oli pakko läpäistä, jos haluaa kurssille osallistua. Kyseessä vielä oman pääaineeni peruskurssi, joten keskimäärin kovemmat paineet oli läpipääsyyn. Samalla opiskelutyylillä jatkettiin, mihin kauppisajoilta jäätiin. Viimeisen päivän ja yön paniikkilukeminen näyttäisi toimivan omalla kohdalla edelleen. Kaukana optimaalisesta oppimisprosessista, mutta minkäs teet, kun oli niin kiirus tehdä vähän treeniä valoisaan aikaan. Tentti läpäistiin ja näin opiskelu-urani on virallisesti lähtenyt käyntiin.

Ensimmäinen viikko Jyväskylässä oli aikamoista seikkailua ja kartan kanssa kulkemista, mutta näin toisella viikolla en ole edes eksynyt kertaakaan. Uuteen paikkaan muuttaminen tuo tullessaan myös uudet pyörä- ja lenkkimaastot, joka tuo tekemiseen oman lisämausteensa. Paljon on kehuttu Jyväsjärven ympäri kiertävää valaistua kevyen liikenteen väylää. Tämä piti heti käydä testaamassa ja olihan se hieno!

Omat suunnitelmat opiskelujen suhteen menivät positiivisesti päälaelleen, kun laitoksen johtajan kanssa pidetyn palaverin jälkeen, he päättivät ehdottaa minun siirtoa suoraan maisteriohjelmaan. Toki täydennän oman pääaineeni (valmennus- ja testausoppi) ja fysiologian osalta pitkän liudan kursseja peruskursseista lähtien, mutta pääsen onnellisesti skippaamaan metodiopintoja ja tiedekunnan yhteisiä opintoja. Otin tämän uutisen onneissani vastaan, sillä tämä tulee nopeuttamaan opintojani. Realistinen tavoite on saada täydentävät ja maisterivaiheen opinnot kasaan kolmessa vuodessa. Opinnoista lisää vuoden mittaan. Liikuntabiologian laitoksella tehdään aktiivista kansainvälistä tutkimusta ja luulen, että alan myös tänne kirjoitella kestävyyslajeihin liittyvää uusinta tutkimustietoa.

Nyt kun pahimmat muutto- ja koulustressit on alta pois, on ollut aika kiristää ruuvia treenien suhteen. Köpiksestä on nyt reilu kolme viikkoa ja motivaatio tekemiseen alkaa nousta. Havaijin kello tikittää armottomasti, joten toivon, että tämä ja seuraava treeniviikko puree sopivasti ja keho olisi taas valmis seuraavaan koitokseen. Viime sunnuntain pitkä pyörälenkki päättyi epäonneksi rengasrikkoon - koko kesä ensimmäiseen. Ja tietysti hiilidioksidipanoksen välikappale oli Jyväskylässä. Ei auttanut kun soittaa pelastaja paikalle ja yrittää pitää kroppa lämpimanä, sillä asteita aamutuimaan ei ollut kun 6c. Ehdin tekemään varmaan punnerrusennätyksen ennen kuin pääsin auton kyytiin ja yhdistelmätreeni jatkui vähän pidennetyllä juoksulla.

Tänään tutustuin toiseen kotihalliin eli AaltoAlvariin. Aamu-uinnille pääsi mukavaan opiskelijahintaan ja päätinkin nauttia koko rahan edestä uimalla reilun 4km treenin. Yllättävän hyvä tuntuma oli veteen, vaikka taukoa pitkistä treeneistä on kertynyt. Koulupäivän jälkeen päätin nostattaa asuntoni huonelämpöä traineritreenillä, jossa vedin 20min vk1-2 vedon. Olen varsin tyytyväinen treenin lopputulemaan varsinkin lämpötilan osalta, sillä syväjäässä oleva kämppäni selkeästi lämpeni, kun ikkunatkin sain huuruun. Ja tuli siinä hommassa hikikin!

Palautumisen optimointia

Köpiksen IM:stä on kohta kulunut kaksi viikkoa ja pikkuhiljaa alan palata treenamiseen pariin. Ajatus kisasta Konalla viiden viikon päästä tuntuu järjettömän pelottavalta, mutta samalla niin upealta. Olen ottanut päivä kerrallaan ja koittanut olla stressaamatta liikoja tulevasta koitoksesta. Elämässä on tällä hetkellä aika monta muuttujaa muutenkin, kun viimeiset pari päivää olen esimerkiksi pakkaillut kamoja Jyväskylään muuttoa varten, hoitanut koulujuttuja sekä viimeisiä työjuttuja. Kisaan lähdetään rennolla asenteella nauttimaan Konan ilmapiiristä. Pahimmat paineet omasta suorituksesta jäi toivottavasti Köpikseen. Karsiutuminen on takana - nyt vaan nautitaan oman työn hedelmistä. Konan kisa ei todellakaan tule olemaan helppo ja oma kisavalmius on mysteeri. Kaikki mahdollinen tullaan kuitenkin tekemään sen eteen, että kunto saadaan nostettua takaisin Köpiksen tasolle ja toivottavasti vähän ylikin. Muutaman viikon päästä jo käsillä on niin monen triathlonistin unelma - Kona IM.

Palautumista olen koittanut optimoida parhaani mukaan. Kaksi viikkoa ekasta Ironmanista ja olo on suhteellisen normaali. Olin odottanut pahempia tuntemuksia kropassa. Pari ensimmäistä päivää jalat olivat toki aivan puupökkelöt ja pää kävi hitaalla. Tuntemukset siis aika samanlaisia kuin normaalin maratonin jälkeen. Etukäteen pelkäsin polveni reagointia pitkään juoksuun. Yllätykseksi kisan aikana ei ollut mitään tuntemuksia ja kisan jälkeenkin ei mitään normaalia jomotusta pahempaa. Tutkimusten mukaan maraton ja IM tyyppinen suoritus vaikuttaa olennaisesti myös lihasmotoriikkaan ja refleksitoimintoihin. Usein lihasjänteetkin menettävät elastisuuttaan. Nämä toki lähtee palautumaan heti suorituksen jälkeen, mutta kisan jälkeinen olotila muistutti minua artikkelista, jonka joskus luin. Artikkelin raportoiman tutkimuksen mukaan keskimääräinen IM suoritus vanhentaa hetkellisesti kropan ikää 20 vuotta. Minusta lähinnä tuntui, että olisin vanhentunut ainakin 50 vuotta. Onneksi tuntemukset kestivät vain pari päivää ja pikkuhiljaa opin taas kävelemään kompastelematta. Pahiten minua jälleen vaivasi kummallinen kitalakikipu, joka ilmenee usein pitkien suoritusten ja kisojen jälkeen. Kitalaki on turvonnut ja todella kipeä, niin kipeä, että esim. leivän syönti ei onnistu pariin päivään. Joskus ajattelin kivun aiheutuneen valtavasta sokerimäärästä, jotta nautitaan geelien ja urheilujuomien muodossa, mutta samainen kitalaki kipu iski HCR:n jälkeen, jossa en nauttinut yhtäkään geeliä. Kipua on lähinnä syömisen yhteydessä, mutta onneksi on aina helpottanut parissa päivässä.

Matkustimme Köpiksen jälkeen suoraan Ranskaan kesälomalle. Pökkelöt jalat pääsivät siis mukavaan lämpöön palautumaan. Ensimmäiset päivät menivät siivillä, kun yritimme selvittää Havaijin reissun aikataulutusta sekä mahdollisia sponsorikuvioita. Muutaman yhteistyökumppanin kanssa on jo keskusteluja käyty. Näistä lisää myöhemmin. Matkajärjestäjä Erkan avulla saimme suhteellisen edulliset lennot ja majoitukset varattua. Kahlua-Konan majoituskapasiteetti alkoi olla jo aivan täynnä, mutta onneksi bongasimme mukavan oloisen B&B-majoituksen n. 10km kisapaikalta. Reissu tehdään niin low-budgetilla kuin vaan mahdollista. Kovin halpaa vaan tuo ylimannerten matkustaminen ei ole.

Jo ensimmäisellä viikolla aloin herätellä kroppaa uimalla läheisessä tekojärvessä n.15min-30min kerrallaan. Päivittäinen kohokohta oli myös jätskireissu Bedoiniin ja takaisin, n. 15km. Muutenkin otin ruokailun suhteen löysin rantein. Kroppa vaati lepoa ja energiaa ja sitä sille annoin. Parin viikon aikana tuli maisteltua alueen viinit, juustot ja croissantit. Muutenkin oma palautumisfilosofia perustuu nukkumiseen, syömiseen ja elämästä nauttimiseen! Kävimme kahvilla, viinilasillisilla, kävelemässä vanhoissa kylissä - kaikkia sellasta, joka on usein jäänyt tekemättä, kun kevään viikoilla on yritetty kerryttää vaan kilometrejä. Loppuviikosta treenit vähän pitenivät, tein yhden 2h pyörälenkin ja joogasin monena aamuna.

Olo on odottava ja jännittynyt. Uusi koulu, uusi ympäristö ja Havaiji kuukauden päästä. Off-season alkaa sitten lokakuussa. Siihen asti painetaan Konan kiilto silmissä.

IM Copenhagen - what a day!

Mirka, you are an Ironman!! Nuo makeat sanat sain kuulla ensimmäisen kerran ylittäessäni IM Köpiksen maaliviivan aikaan 10.20h. En vieläkään voi uskoa tuota aikaa todeksi. Olin arvioinut hyvänä päivänä pystyväni 11h alitukseen, mutta ensimmäiselle täydelle matkalle lähdin täysin paineettomana taistelemaan maaliin pääsystä. Tein suoritusta tiukasti valkun ohjeiden mukaan sykkeitä seuraillen ja maaliin tulin jopa yllättävän hyvävoimaisena. Toki viimeinen 10km maratonilla on tuskaa, mutta niin se on aina, juoksipa sitten sileää maratonia tai Ironmanin juoksuosuutta. Ironman kokemuksena oli juuri niin mahtava kuin olin ajatellut sen olevan. Vatsa- ja varusteongelmista huolimatta sain ajatukset pidettyä positiivisena ja välillä pyöräosuudella hymy oli niin korvissa, että nauratti itseänikin. Maalisuoralla sain Erkalta käteen Suomen lipun ja raivoisan tuuletuksen jälkeen päivän tunteet purkautuivat valtoimenaan kyyneleinä. Tuuletin omaa onnistumista, itsensä ylittämistä ja koko tätä matkaa, mikä on vaadittu siihen hetkeen pääsemiseen. Pari vuotta on taisteltu loukkaantumisten ja sairastelujen kanssa ja sitten kauden pääkisassa ylitin itseni - ja kunnolla! Köpiksessä oli mukana kisaamassa oma veljeni ja kuinka hienoa olikaan hänen kanssaan heittää ylävitosia juoksuosuudella. Matkan varrella oli kannustamassa perheeni ja liuta parhaita ystäviäni. Heidän kannustukset ja tsempit loivat kisasta todella erityisen ja iso KIITOS kaikille matkan varrella tsempanneille!

Valmistautuminen

Lensimme Köpikseen perjantai aamuna. Päivä hujahti kisarekisteröinnin, infon ja expoilun merkeissä. Viimeisen pastamätön jälkeen hölkkäsimme noutamaan pyörät yhden tanskalaisen ystävän kotoa, jossa ne olivat olleet säilössä veljeni perheen Tanskan loman ajan. Reilun 5km lenkki juuri täyteen ahdetulla pastamahalla ei ollut mielyttävin kokemus, mutta lenkin aikana jalat tuntuivat aika mukavan rennoilta. Pe-la yön nukuin todella huonosti. Kisan läheisyys alkoi todella jo jännittää ja itsellä jännitys heijastuu aina nukkumiseen. Lauantai aamuna olinkin aika rauniona. Kaadoin aamupalapöydässä koko kahvikannun sisällön pöydän päälle ja muutenkin olo oli todella flegmaattinen. Pyörän checkkauksen jälkeen pääsin hotellilla hetkeksi lepäämään täysin itsekseni ja lyhyen self-talkin jälkeen sain hermoni kuriin. Loppuillan olinkin jo rauhallinen ja hyvillä fiiliksillä. "Unten maille" menin 9 aikaan, mutta todellisuudessa unen päästä sain kiinni puolen yön aikaan. Minun mittapuulla siis oikeen hyvät unet, kun herätys soi 4.30.

Sisko ja sen veli as known as Crazy Tepposet

Heltrin naiset!

Kisapäivä

Aamusta paahtoleipää leikkeleellä, corn flakesit ja kahvit naamariin. Broidilla oli foam roll mukana, joten aamusta sai heti mukavasti verenkierron liikkeelle. Metrolla Amanger Strandille, jossa oli helppo heittäytyä mukaan rannalle vaeltavien triathlonistien seuraan. Aamu oli upea! Aurinko nousi mereltä ja sää oli täysin kirkas, eikä vielä tuullut nimeksikään. Asteita ei ollut kuin max.12c, mutta veden lämpötilan piti olla lähempänä 18 c astetta. 

Amagerstrand - auringonnousu

Kaksi Ironman virginiä paniikissa!

Treeni- ja tsemppikaveri Hanna - matkalla Amagerstrandille

Kävin nopeasti verraamassa meren puolella ja totesin kropan olotilan hyväksi. Asettauduin uinnin lähdössä seurakaverin Kristan ja Essin taakse - molemmat todella kovia uimareita. Lähtöpamaus kaikilla age-group naisilla oli 7.15. Veteen juostiin ja pikkupainin jälkeen löysin hyvän rytmin. Ei tullut lähtöpaniikkia, sähellystä, vaan yllättävä rauha omaan tekemiseen. Hyvää peesiä en löytänyt missään vaiheessa, naiset tuntuivat seikkailevan ympäriinsä. Niinpä päätin lähteä uimaan vaan omaa linjaa ja vetoa ja tuo ratkaisu sopi ainakin itselle. Pystyin suunnistamaan itse ja ohittelemaan järkevästi hitaimpia edellä lähteneitä miesuimareita. Siltojen alle porukkaa pakkaantui ja varsinkin viimeinen poijukäännös oli jo aika taistelua, kun reitillä alkoi olla porukkaa kolmesta eri lähtöryhmästä. Uimapaikka oli todella hieno. Vesi oli kirkasta ja se auttoi minua pitämään tekniikan kasassa. Tasaseen tahtiin silloille ripustetut matkakyltit tulivat vastaan ja yllättäen olimme jo 3,1km sillan allan. Tuossa vaiheessa uinti alkoi jo vähän puuduttaa, mutta pidin vain tasasta tahtia yllä, enkä yrittänytkään lähteä vetämään mitään loppukiriä. Rannassa oma kello näytti 1.04! Wau! Ehdottomasti paras kisauintini. Vaihtoon meni aika paljon aikaa, kun kylmän sään vuoksi päälle piti laittaa sukkaa, irtohihaa jne. 

Alusta lähtien pyörä tuntui hyvälle. Sykkeet eivät heitelleet ja jalat tuntuivat vahvoilta. Tätä onnea kesti ekat 5km, joilloin alkoi omat varustesähläykseni. Vaihdossa kypärän kiritysnauha oli jäänyt jotenkin ponnarin kanssa solmuun ja painoi takaraivolla. Aloin siinä vauhdissa repiä ponnaria alemmas ja hups, Kaskin kypärän tarrakiristyssysteemi irtosi toiselta puolelta kokonaan. Kypärä oli siis todella löysästi päässä ja jokaisessa töyssyssä tippui silmille. Minor setback, ajattelin ja painoin hymyillen eteenpäin. Pyörän alkupätkä mennään Köpiksen keskustan katuja, joka tarkoitti aika paljon mukulakiveä ja pomputusta. Yksi isompi töyssy ja satulan alla olleen varustepussin kiinnitys petti. Se jäi roikkumaan satulatolpasta ja hinkkasi takarengasta. Siinä sitten vauhdissa irrotin koko paketin otin sen käsiini. Mietin kuumeisesti mitä tehdä. Heittää tarvikkeet pois, pysähtyä ja jäädä säätämään hankalaa kiinnityssysteemiä vai kantaa pussia kädessäni. Päädyin viimeiseen vaihtoehtoon. Pussissa oli kaikki tarvikkeet, joten se painoi ja hankaloitti huomattavasti vaihteitten vaihtoa, juomista ja syömistä. 50km kohdalla ohitin seurakaverin Kristan ja kerroin tilanteesta. Hänen ohjeensa oli myös kantaa varusteet mukana, sillä kisahan olisi ohi, jos rengasrikko tms. olisi käynyt. Tämän jälkeen vihdoin sain ajatukset irti tuosta hiton pussista ja aloin keskittyä itse kisaan. 

180km edessä

Reitti ajettiin kahtena lenkkinä ja matkalle osui nopeita tasamaapätkiä ja myös hitaampaa kumpuilevaa maalaistieä. Ekalla kiekalla tuuli ei vielä haitannut muuten kuin suoraan vastatuuleen ajaessa, mutta toisella kiekalla tuuli todella alkoi tuntua. Puuskissa pyörä meinasi lähteä alta ja vastatuuleen ajaessa nopeus tippui selkeästi alle 30km/h. Keskimäärin tuuli oli kisapäivänä ollut n. 6-8 m/s, puuskissa enemmän. Pari pientä kuuroa tuli myös pyörän aikana niskaan, mutta eipä se mitään ahaitannut. En lähtenyt ajamaan tiettyä aikaa, vaan täysin sykkeiden ja jaksamisen mukaan. Sykkeet olivat ekalla kiekalla tasaisesti 150 hujakoilla, mutta tokalla kiekalla sai todella tehdä töitä, että sai sykkeet pysymään tarpeeksi ylhäällä. Päätin myös, että en väkisin missään vaiheessa runttaa ylämäkeen, vaan mielummin rullaillen rauhassa ylämäet, vaikka sykkeet olivat matalalla. Keli oli viileä ja siihen nähden taisin alkaa juomaan liian innokkaasti. Vessahätä iski jo 20km kohdalla, mutta siirsin vessassakäyntiä koko ajan. Jälkeäpäin mietittynä se oli ehkä virhe, koska voi olla että tuo äärimmäinen pidättäminen oli osasyynä vatsapistoksiin myöhemmin. Pidin pakollisen tauan 150km Geelbakkenin juottopisteen kohdalla. Tätä ennen jo vatsan vasemmalla puolella oli alkanut tuntua pieni pistos, joka ei sitten lähtenyt, vaikka pidin pakollisen pitstopin. Tässä kohtaa karkuun pääsi myös meidän sarjan voittaja, jonka kanssa oltiin taivallettu reitti yhdessä lähes alusta loppuun.  Kaikista pienistä vastoinkäymisistä huolimatta ajoi tuntui hyvältä ja varsinkin tasaisella painava pyöräni on parhaimmillaan. Vaihtoon tullessa olin hyvävoimainen ja olisin voinut vaikka jatkaa ajamista. Aika varman päälle otin pyöräosuuden, sillä tuleva maraton kauhistutti sen verran. Aikaa pyörään meni 5.23h.

Kypärä silmillä ja varustekassi kädessä T2:seen.

Juoksun alku tuntui jopa liian hyvälle. Näköjään kun ei vedä itseään hapoille missään vaiheessa, ei jaloissa ole sen suurempaa ongelmaa adaptoitua lajin vaihdokseen. Ekat kilsat nakutin jopa alle 5min/km vauhtia, kunnes tajusin höllätä vauhtia. Ainoa asia, joka alkoi vaivata oli vatsa. T2 syömäni geeli alkoi todella kouria vatsaa ja aaltomaiset kouristukset meinasivat pistää mut kävelemään. Pidin tauon geeleistä ja siirryin nestetankkaukseen. Tämä sai vatsan rauhottumaan ja ekan 10km jälkeen aloin taas syödä geelejä 30min välein. Sykkeet pysyivät itselle käsittämättömän alhaalla. Juoksun keskisyke oli 151. Vauhtia en pystynyt enää nostamaan, vaikka sykkeet olisivat antaneet myöden. Kroppa ja jalat alkoivat painaa, joten keskityin vaan pitämään vauhtia 5.15min/km tuntumassa. Kisafiilis juoksuosuudella oli mahtava! Katsojia koko reitin varrella ja kannustus pauhasi korvissa. Pari rankkasadekuuroa tuli niskaan, mutta sekään ei haitannut. Kroppa pelitti vatsaa lukuunottamatta hyvin, joten loppu ei ollut enää kun päästä ja taistelutahdosta kiinni. Meno oli suht lennokasta n.25km asti. Sen jälkeen keskityin aina tiettyihin maamerkkeihin asti pääsemiseen. Omat vanhemmat, Erkka, Sanna ja lapset olivat yksi kohokohta. Toinen kohokohta oli mun ihanat tyttökaverit, jotka lauloivat Kaija Koota täysillä sekä Tanskan ystävät Brian ja Kirsten. Kolmas kohokohta oli kierrosnauhan saaminen. Kolmannen pampulan kuin san käteen tiesin selviäväni. Vauhdista viis, mutta tiesin pääseväni maaliin. Omasta sijoituksesta minulla ei ollut mitään tietoa, kun vasta vikalle kiekalle lähtiessä, kun Erkka huusi, että Kona paikka olisi saavutettavissa, jos vaan juoksen samaa vauhtia. Vaikka Kona paikka ei ollut tavoitteena kisaan lähtiessä, kilpailuhenkisenä ihmisenä sain tiedosta lisää virtaa. Vauhti alkoi väkisin hyytyä, mutta mitään totaaliromahdusta ei tullut. 

Vika kierros oli tahtojen taistoa. Mikään neste tai energia ei meinannut enää upota, vaan tuli vaahtomaisena oksennuksena ylös (tiedän, urheilu ei ole kaunista). Etureidet alkoivat todella painaa vikoilla kilsoilla, mutta loppu meni euforisissa tunnelmissa. Loppusuora, läpyt kaikille tutuille ja tuntemattomille ja MAALI!! Täysin tunnemysrky ja kyyneleet. Olin tehnyt elämäni suorituksen. Pian maalialueelle saapui omat kannustusjoukot ja mahtikisan tehnyt oma veli. Ja taas vuodatettiin kyyneleitä. Tätä urheilu on parhaimmillaan - itsensä ylittämistä ja tunteiden vuoristorataa. 

Kyllä ekalla kierroksella naurattaa!

Illalla spekuloitiin pitkään Havaiji-paikkaa. Riskiähän se on lähteä 7vkoa ekan Ironmanin jälkeen heti toiseen todella vaativaan kisaan tietämättä yhtään miten palaudun henkisesti tai fyysisesti. Rahallisesti matka on myös todella kallis ja juuri opiskelijaksi palanneelle mahdoton yhdistelmä. Sukulaisten ja mahdollisten yhteistyökuvioiden kautta arvioimme saavamme budjetin jotenkin kasaan, joten jo illalla päätös oli tehty. Tämä tilaisuus tulee ehkä vain kerran elämässä. Ikinä ei voi tietää miten terveys kestää tai osuuko kohdalle toista nappisuoritusta. Urheilussa asiat on pienestä kiinni ja tällä kertaa kaikki loksahti kohdalleen. Ironmanin palauttelu aloitetaan siis tiukalla matkasuunnittelulla, sillä lähdemme Erkan kanssa Havaijille viettämään hänen 30-vuotissynttäreitä, jotka ovat samana päivänä kuin Ironmanin maailmanmestaruuskisat!!!

Veljen halaus

Finish line party

25-29 men & women

Aloha!

Kannustusjoukot

Valtavat kiitokset Erkalle, joka on jaksanut kuunnella mun triathlon hömpötystä niin hyvässä kuin pahassa. Iso kiitos ja kunnioitus omille vanhemmilleni, jotka ovat tukeneet tämän wannabe-aikuisurheilijan matkaa alusta lähtien. Te olette parhaat sponsorit! Tähän kuntoon ei olisi päästy ilman valkku Merjaa, joka loi uskoa, vaikka sairasteluja on tällä kaudella riittänyt. Kiitos teille kaikille! Nyt nautitaan ja levätään sekä pikku hiljaa aletaan fiilistelemään tulevaa Havaijin kisaa.